Välipaloina kaiken ruokakouhotuksen joukkoon ajattelin kehitellä keittokirjakouhotusta. Arvostelu olisi liian juhlallinen sana, mutta olkoon vaikka tuntemuksia ja ajatuksia keittelyopuksista. 
Pidän sellaisista keittokirjoista, joissa on ruokaohjeiden lisäksi tietoa, tai joku kantava ydinajatus, melkein tarina.

Viime kesänä löysin uudestaan Pieni talo preerialla -kirjasarjan ja niiden myötä myös Barbara M. Walkerin Pieni talo preerialla - Lauran keittokirjan. Antikasta sain käsiini varsin kohtuuhintaisen ja ehdottoman hyväkuntoisen kappaleen. Muistelisin joskus muksuna lainanneeni sen kirjastosta, mutta silloin ruokaohjeet sen pahemmin kuin tietopuolikaan eivät avautuneet. Kesällä luin sen liki yhdeltä istumalta, innostuneena ja mykistyneenäkin. Ja eilen silmäilin sitä uudestaan.
Keittokirjaksi se ei ole järin käyttökelpoinen: kaikkia aineksia ei ole saatavilla, ainakaan aivan helpolla (viinikivi, ruusuvesi...), osa aineksista on muuttanut muotoaan (villikalkkuna vs. broilerikalkkuna). Tietopuoli sekä reseptien lomaan otetut lainaukset tarinoista elävöittävät mukavasti. Kirjoittaja on etsinyt ohjeita 1800-1900 luvun taitteen keittokirjoista ja testannut ohjeita kotikeittiössään senaikuisilla metodeilla ja välineillä valmistaen.

Ruuanlaittooni tämä opus on tuonut uudenlaista syvyyttä. Jos pikavanukkaan valmistamiseen on varattava vähintään tunti, normaalin arkiruuan tekoon kolme ja palvatun lihan valmistumista saa odotella kolme viikkoa - mikä minä olen valittamaan siitä muutamasta kymmenestä minuutista, jotka vietän hellan vieressä? Vaikka kirjan ohjeet ovat toiselta mantereelta ja toisenlaisesta kulttuuripiiristä, se tuo myös syvyyttä esiäitien ruuanvalmistukseen. Siinä missä preerialla syötiin maissijauho-keitoksia, on näillä kulmilla luotettu rukiiseen. Ongelmat ja ilonaiheet ovat silti varmasti olleet samoja: onnistunut satokausi ja ruuan monipuolisuus ja toisaalta nälkäajat, jolloin leipäkin on ollut suuren kiitollisuuden aihe.
Kirjoittaja ihmettelee jossain sitä, miten vähällä valittamisella yksitoikkoisenmakuiseen ruokaan on aikoinaan suhtauduttu. Minä luulen että ruoka on muuttunut nautinnoksi vasta meidän aikoinamme: sen funktio on ennen ollut hengissäpysyttäminen, vatsantäyttäminen - ja ruuan tuoma nautinto on pikemminkin ollut kylläisyyden ja voimantunteen nautintoa. Nykyään totumme erilaisiin makuihin jo pienestä pitäen, entisinä aikoina makumaailma on ollut aivan toisenlainen: miten olisi voinut valittaa yksitoikkoisesta, jos tarjonta on aina vain sitä samaa, eikä ole tietoa muusta?

Syvemmän keittiöperspektiivin nimissä suosittelen ehdottomasti! Ja jos jollakulla on tietoa suomalaisia 1800-1900 lukujen taitteen ruokatapoja kuvaavasta kirjasta, otan tiedot ilolla vastaan. Olisin kiinnostunut nimenomaan nykypäivän näkökulmasta kirjoitetusta teoksesta.