sain vihdoin luettua Taivaallista leipää - toisenlainen reseptikirja niille jotka välittävät. Sympaattinen, mukava, leppoisa luettava. Reseptien lisäksi pieniä tarinoita, erilaisten ihmisten kohtaamisia, heidän kertomuksiaan leivästä.
Kirja, jonka puolesta yritän kovasti hehkuttaa joulupukille - tämän haluaisin omaan hyllyyni. Yhtään reseptiä en vielä ole testannut, mutta kirja selvästi herätti pohtimaan suhdettani ruokaan ja leipään sekä leipomiseen erityisesti - ja antoi uutta puhtiakin siihen.

Leivän leipominen on minulle pitkälti taloudellinen ratkaisu. Mutta nykyään myös makuun ja laatuun liittyvä.
Lapsista vanhin syö mielellään kaupan leipää - suorastaan rakastaa "ossi-paahtoa" eli Iso Paahtoleipiä, erityisesti sitä, jossa on pellavansiemeniä. Nuorimmainen boikotoi liki kaikkia kaupan leipomuksia, näkkileipää lukuunottamatta.
Leipomusurani alkuaikoina kaipasin itse tiettyjä (vaaleita) leipiä (tummanhan ostan edelleen, olen kyllä yrittänyt hapantaikinaakin, mutta en ole vielä hurahtanut...), nykyään syön jo mieluummin omia tekeleitäni. Leipominen on myös mietiskelyä ja rentoutumista - ainakin toisinaan. Se on lepoa, käsivoimistelua, se on hyvin konkreettista perheen ruokkimista - meidän jokapäiväistä leipäämme. Vaikka lapsuuskodissani leipominen oli lähinnä taka-alalla elämässämme, koen silti että leipätaikinan alustaminen ketjuttaa minut johonkin ikiaikaiseen naisten ja äitien ketjuun: jauhoiset kädet siunaavat taikinan ja jättävät uuninkulmalle nousemaan.
Se on myös (toisinaan) lasten kanssa puuhailua. "äiti mä litraan", sanoo nuorimmainen kyynärpäitään myöten jauhoissa. Se tuottaa suunnatonta tyydytystä.

Reseptien lisäksi tässä kirjassa puhuttiin myös näistä asioista, eri ihmisten suilla. Mielenkiinnolla aion myös kokeilla ohjeita!